Pickpocket's Ferrets: The show must go on

On niin kovin vaikea ymmärtää, etten enää ikinä näe Miikoa, pysty nuuskuttelemaan sen ihanan tuoksuista unista turkkia, saa naureskella herran hassuille jutuille, tai jääkaappia avatessani jaloissani ei pyöri pientä näätäpoikaa silmät tapittaen kerjäämässä kinkkusiivua jemmattavaksi. Tuntuu, että joka ikinen päivä Woody ja Mila tekee Miikon juttuja, nukkuu asennoissa joissa Miiko aina nukkui ja viihtyy paikoissa jonne Miiko käpertyi aina unilleen. Kaikki muistuttaa enemmän tai vähemmän Miikosta ja hyvä niin. En tahdo ikinä lopettaa muistelemista, sillä muistot on aidoin asia mitä minulla on enää jäljellä siitä pojasta. Miiko oli ensimmäinen frettini ja sillä on aivan erityinen paikka sydämessäni.

Reilu kuukausi sitten eräänä iltapäivänä Miikolta meni tasapaino. Silloin kuitenkin selvisimme säikähdyksellä, sillä Miiko toipui tästä erittäin nopeasti saatuaan antibioottikuurin ja kipulääkettä. Poika palasi ennalleen, joten lääkäri epäilivät, että kyseessä oli sisäkorvan tulehdus, mutta väläyttelivät kuitenkin jonkun päänsisäisen kasvaimen mahdollisuutta. Joka tapauksessa meille sanottiin, että oireet saattavat palata uudelleen ja voi olla, että jossain vaiheessa hoito ei enää auta. Sitten tuli hirveät helteet ja Miiko oli melko väsynyt ja lihaksisto alkoi kadota. Yritin saada aktivoitua poikaa leikkimään, mutta edes Milan tai Woodyn leikkiyritykset eivät auttaneet. Miikoa käytettiin lääkärissä, siltä otettiin verikokeita ja sitä tutkittiin, mutta mitään epänormaalia ei löytynyt. Sovimme lääkäreiden kanssa, että sitten kun helteet on ohi ja Miikon kunto on hieman kohentunut niin teemme perusteellisemmat tutkimukset. Helteiden tauotessa Miikon virkeystaso alkoi paranemaan ja luulin, että kaikki oli palaamassa ennalleen. Viikko sitten maanantai-iltana ihmettelin kun Miiko oli nukkunut kovin pitkään lempiteltassaan. Nyt jälkikäteen ajateltuani se oli jo parin päivän ajan ehkä hieman vältellyt Milan ja Woodyn kanssa nukkumista ja viihtyi yhä enemmän yksin. Nostin Miikon teltasta ja otin pojan syliin. Miiko oli aivan veltto, mutta hereillä. Kokeilin pysyykö poika pystyssä. Ei pysynyt. Oireet olivat tismalleen samanlaiset kuin kuukausi sitten, joten ajattelin, että se korvavaiva on nyt tullut takaisin. Kello oli tietysti niin paljon, ettemme me enää päästy muualle kuin Viikkiin yliopistollisen eläinsairaalan päivystykseen. Siellä Miikolta mitattiin kuume, mutta ruumiinlämpö oli aivan normaali. Miikolle annettiin jälleen antibioottia, nestettä ja kipulääkettä, sillä viimeksi ne olivat auttaneet. Miiko oli jo erittäin väsynyt siinä vaiheessa kun me pääsimme lähtemään pieneläinsairaalasta. Mutta koska Miiko oli viimeksikin mennyt yhtä veltoksi ja väsyneeksi, niin ajattelin, että kyllä tästä selvitään kun vaan päästään kotiin lepäämään. Ruokin ja juotin Miikoa ennen nukkumaanmenoa ja laitoin pojan omaan rauhaan lepäämään. Aamulla kuuden aikaan heräsin outoon tunteeseen ja nousin ylös tarkastamaan Miikon voinnin. Järkytyksekseni löysin pirteän ja toipumaisillaan olevan näätäherran sijaan erittäin tuskaisen oloisen ja tuskin tajuissaan olevan pienen pojan. Otin Miikon viereeni sänkyyn ja ajattelin, että on parempi odottaa kahdeksaan asti ja mennä suoraan frettitietoiselle lääkärille kuin viedä poika nyt Viikkiin missä sille ei todennäköisesti paljoa osata tehdä. Hyvin äkkiä kuitenkin ymmärsin miten vakavasta tilanteesta oli kyse ja tajusin ettei tässä ole enää montaa vaihtoehtoa. En kestä katsoa kärsivää eläintä joka ei itse voi ymmärtää mitä sille tapahtuu ja miksi sitä niin kovasti sattuu, joten lähdin viemään poikaa taas Viikkiin. Tiesin mitä siellä minulle sanottaisiin, mutta minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin antaa Miikolle viimeinen armonlahja ja lopettaa pojan tuska. Miikolta otettiin vielä verikokeet ja mitattiin kuume, mutta niiden osalta kaikki näytti olevan kunnossa. Miiko oli siinä vaiheessa jo todennäköisesti tajuttomana, voimat hiipuneena ihan äärimmäisyyksiin asti, eikä pojan kohdalla ollut enää mitään tehtävissä. Vietin viimeiset hetket Miikon kanssa kahdestaan ja muistelimme yhteisiä aikoja. Yritin kertoa Miikolle miten tärkeä osa elämääni se on ollut ja tulee aina olemaan. Pitkään pojan sydän jaksoi lyödä huonosta kunnosta riippumatta. Miikon luonta lähteminen oli vaikeimpia asioita joita olen eläissäni joutunut tekemään. Olisin halunnut olla ikuisesti yhdessä.

Nyt viikkoa myöhemmin elämä alkaa normalisoitumaan, vaikka se ei enää samanlaista olekaan. Miiko on mielessäni koko ajan, mutta pennut pitävät minun ajatukset kiireisenä. Viikonloppuna BlingBling-pentue täytti 8-viikkoa ja nyt meillä on pikkuisista enää kolme tyttöä, Jade, Morganite ja Ruby jäljellä. Space ja The Twilight Saga-pentueet täyttävät huomenna viisi viikkoa, vaikkei millään uskoisi niiden olevan jo sen ikäisiä. Aika on mennyt todella nopeasti. Toinen surunaihe on ollut Supernovan heikko kunto. Poika ei todennäköisesti tule selviämään luovutusikään asti. Nova on todella pieni, laiha ja kaikki mitä poika tekee on kovan työn ja tuskan takana. Poika jää isompiensa jalkoihin, mutta jaksaa silti vielä yrittää. Olen yrittänyt ruokkia Novaa hieman useammin kuin muita, mutta ruoka maistuu vaihtelevasti. Muut pennut kasvavat melko hyvin, vaikka nappulat eivät vielä oikein uppoa, vaan lihaa pitäisi olla pentujen mielestä tarjolla kaiken aikaa. Pennut purevat vielä kovasti, joten toivotaan, että ne rauhoittuvat tässä muutaman viikon aikana, jotta pennut voivat lähteä uusiin koteihin kun se aika koittaa. Pikku hiljaa edistymme puremisen kanssa, joten uskon niistä vielä tulevan mukavia lemmikkejä.